Kaikenlaista kummallista ja hassua sitä voi kuulkaapa yhtäkkiä päähänsä saada. Niin kun esimerkiksi se, joka mieleeni pälkähti, kun yhtenä päivänä mittailin puutarhan perällä olevaa viime vuonna perustaamani niittyä. Tein huolestuttavia huomioita vuohenkaalin, nokkosen ja lupiinin leviämisestä hehkeälle niitylleni. Päivänkakkaroiden lehtirykelmiä, sikäli mikäli lajitunnistukseni osui oikeaan, oli kuitenkin varsin runsaasti. Ehkä päivänkakkara oli aasin siltana ajatukseen mehiläispesästä ja hunajasta.
Muutama päivä myöhemmin löysin itseni mehiläishoidon peruskurssilta Tammelan Mustialasta. Vaikka aidossa maalaismaisemassa olenkin nämä viimeiset kaksi vuotta Karhin koululla asunutkin, Mustialassa tuntui, kuin en olisi maalla koskaan aikaisemmin käynytkään. Pihattonavetassa käyskenteli musta-valkoisia lehmiä, hevoset hirnuivat ja kakka haisi. Oloni oli kovin kaupunkilainen.
Toistasataa vuotta vanhat Mustialan vanhat rakennukset ja puisto muhkurarunkoisine lehmukseineen tekivät vaikutuksen. Tapani mukaan olin taas reippaasti etuajassa ja niin minulle jäi mukavasti aikaa käveleskellä ihastelemassa paikkoja ennen kurssin alkua.
Mehiläisten hoito ja tarhaus osottautui kiehtovaksi puuhaksi. En ollut pulittanut kurssimaksua turhaan; vakuutuin osallistumisestani kesän ja syksyn aikana järjestettäviin kaikkiin muihinkin kurssiosuuksiin. Mukavinta ja varsin jännittävää oli päästä näkemään ensimmäistä kertaa mehiläispesän sisälle. En ole kyllä livenä nähnyt tarhapesää muutenkaan. Olin yllättynyt miten säyseitä ja välinpitämättömiä mehiläiset olivat uteliaita tarkkailijoita kohtaan. Koska kurssille oli tullut enemmän osallistujia kuin järjestäjät olivat osanneet odottaa, suojavarusteita ei riittänyt kuin alle puolelle. Minäkin rohkaistuin pelkissä siviileissä pällistelemään mehiläisiä vain muutaman sentin etäisyydeltä.
Ja nyt onkin sitten hakusessa oma pesä. Sinne niityn viereen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti