torstai 11. heinäkuuta 2013

Silivati seilaa

Aidan maalaus. Siinä sitä leppoisasti maalia sutiessa saa rauhassa funtsailla kaikenlaista. Tai sitten vain tarkkailla maailmaa ja sen menoa aitalaudoituksen raoista, vähän niin kuin salaa tirkistelisi. Tai kuunnella, niin kuin sitten tein.
 
Tiellä, jonne ei edes näe ja jonne on pihalta matkaa ties montako sataa metriä, kuulin kuinka lenkkeilijä rapisutti lenkkareittensa pohjissa soraa. Naapurin valpas koira kuittasi haukunnallaan havainnon oikeaksi. Mopo pöräytti samaista tietä ainakin kuuttakymppiä, traktori retuutti peräkärryä perässään niin että lavan laidat vaan soi  ja metsikössä rapisteli koirien ulkoiluttaja, tai joku villieläin. Taivaalla  uskalikko taiteili pienkoneella lenkkejä ja voltteja. Sitten moottori sammui, kone syöksyi kohti maata, oli hiljaista ja pruum, lentäjä kaasutti taas, oikaisi koneen ja jatkoi kiemuroitaan. Haulikkoradalta kuului aseen pauke ja motocrossaajat heittivät rinkiä läheisellä hiekkamontulla.
 
Varis istui kuusen oksalle, ihan siihen lähelle aitaa. Raakkui niin rumasti, että liekö valittanut aidanmaalaajan hutiloiden sutimaa maalausjälkeä. Äläpäs ruoja ala! Eihän tuota tarvitse kuin vähän silmiä siristellä, niin epätasaisuudet on niin kuin ei oliskaan!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Mikä helle?

Tulppaanit olivat parhaassa kukassaan silloin, kun lähdin lasten kanssa ulkomaan matkalle. Mies jäi töihin ja hoitamaan parhaassa kasvussa olevaa puutarhaa. Hoitamaan puutarhaa oli  hänen tapuksessaan kenties liikaa sanottu. Olisi riittänyt, kun  edes pari kertaa nurmikko olisi tullut leikatuksi. Ei ole nimittäin sitä ennen tehnyt.  En ole kai edes antanut. No. Itse omilla käsilläni sen kylvin, ja olen sitä siitä lähtien hoitanut. Ei ole tarvinnut auttaa.
Missasin myös omenapuun kukinnan, mistä olinkin erityisen pahoillani. Vanha puu nimittäin kukkii joka kevät kuin viimeistä päivää.  Joka kevät  kuitenkin yhä uudelleen ja jos vain mahdollista, edellistä komeammin.
 Lupiinienkin kukat olivat  jo vihreitä, karvaisia palkoja, kun palasimme takaisin. Angervot kukkivat viimeistä päivää. Keväällä kylvämäni hunajakukat olivat nekin jo melkein mennyttä. Niin nopeasti kaikki tapahtui. Kolme viikkoa.

 Kotimaa tervehti lentokoneen ikkunasta autiona erämaana. Sen yllä haahuili taianomainen vaalea hämy ja tuskin horisonttiin laskeva aurinko kummastutti, sillä olihan keskiyö.

 

Kotona minua oli vastassa hyvin hoidettu nurmikko, tuoksusta päätellen selvästi vasta-ajettu! Joku keltanokka oli kuin olikin kunnostautunut tehtävässään. Ei valittamista. Kaikkialla oli niin vihreää ja raikasta. Tervetuloa kotiin!
Seuraavana päivänä telkkarissa säänainen antoi hellevaroituksen: +26 ja UV-indeksi 6. Vasta tropiikista palanneelle  tuommoinen varoitus kuullosti lähinnä vitsiltä. Siellä mistä juuri tultiin,vain yö saattoi olla noin kylmä. Päivällä indeksit olivat 12.

 Kun kyläkaupan kassalla asiakas valitti myyjälle helteestä ja hiestä, minua paleli ja iho oli kananlihalla. Ulkona ei edes aurinko paistanut. Mikä ihmeen helle? Ja sitten jyrähti ukkonen. Kohta sataisi rakeita.