Kerro kerro kuvastin

Olen viimeisien kuukausien aikana eläytynyt remontoijan rooliin siinä määrin, että huolettomasta ja käytännönläheisestä pukeutumisesta ja asusteisiin sointuvasta muustakin ulkoisesta olemuksesta on tullut vakiintunutta. Tämä kaikki on järkeenkäypää ja tarkoituksenmukaista rakennuksella, mutta ulkomaailmaan sopimatonta ja joissakin tilanteissa jopa epäkohteliasta.  Mottona on ollut että aamulla ylös, päälle verkkarit tai vastaavat lökärit ja joku paita vaan, hiukset hauenleualla myttyyn takaraivolle ja naama valkoisena maailmalle.

Eräänä päivänä havahduin tarkastelemaan rähjäistä olemustani marketin vaateosaston peilistä. Ei sillä, että olisin koskaan erityisen tyylikäs ja huoliteltu ollut muutenkaan, mutta nyt näytti siltä, että asiaan oli puututtava. Samalla tavalla kuin pihamaata rumentavaan remonttijätteistä koostuvaan rytökasaan, jota aikansa katselee, mutta jossain vaiheessa rumuuden katselun mitta tulee täyteen.

Näillä Wilssoneilla ei taida tenniskentälle enää kehdata mennä.

Alennustilan kohentaminen alkoi kivuliaasti hammaslääkäriltä, jossa juurihoitoa vaatinut hammas fiksattiin. Pelkästään jatkuvan jomotuksen loppuminen kirkasti rasittuneen remontoijan ilmettä ja hymykin oli herkässä. Sitten kampaajalle monen tunnin operaatioon, jossa vuoden leikkaamatta olleet hiukset muotoiltiin uudelleen ja kruutattiin vallattomilla kiharoilla. Meikkipussin vanhentunut sisältö meni uusiksi ja netistä tilaamani pari uutta paitaa ja housua olivat ensimmäiset maalitahrattomat ja ehjät vaatteet kuukausiin.

Päivitetty versio katseli vastaan olohuoneen seinälle kiinnitetystä peilistä. Oliko oma kuva  kaiken vaivan ja yrittämisen jälkeen sittenkin niin mitäänsanomaton, että huomioni kiinnittyi sen sijaan itse peiliin, sen sijaintiin ja kiinnityskorkeuteen seinällä. Lopulta hain ruuvarin ja muutin peilin paikkaa 2 senttiä oikealle ja 14 senttiä alemmaksi.


Remontoija henkeen ja vereen.