perjantai 13. elokuuta 2010

Maalin käryä ja pullan tuoksua


Tuntuu kuin maalaaminen ei loppuisi ikinä. Suussa maistuu Tikkurila ja jalkapohja on vaihtanut väriä maalikaukaloon osuneen harha-askeleen johdosta. Apujoukkoja on kutsuttu koululle maalaustalkoisiin asian edistämiseksi. Seinäpinta-alaa riittää, maaliakin saa lisää kaupasta; saako jaksamista?

Ilman punaisia tapettejani kovin lumivalkoinen asuntomme sai raikkaan väripilkun, kun poika maalasi huoneensa seinän siniseksi. -Sonicin siniseksi, sanoi maalaustyöstään ylpeä poika.

Maalausten lomassa saapuivat myös keittiökalusteet. Nekin on ehditty jo asentaa ja hyvältä näyttää. Itse asiassa melkein kaikki kodinkoneetkin odottelevat keittiön nurkassa sopivaa hetkeä tullakseen asennetuiksi. Tytön huoneessa on aloitettu laminaatin laitto.

Tapettikaupastakin soitettiin. Olivat löytäneet jostain kätköistä eteisaulaan kaavailemaani vaalean ruskeaa tapettia, mutta yhtä rullaa vähemmän kuin olin tilannut. Jos kuitenkin haluaisin kaikki rullat, tilausaika olisikin aikaisemman 7 viikon sijasta peräti 3 - 7 kuukautta! 

-Tapettimies varmaan kiittelee saamastaan haasteesta vajaamääräisen tapetin ja täysimittaisen eteisaulan kanssa.

Korjautimme lasiliikkeessä rikkoutuneet vintti-ikkunat ennen povattua viikonloppumyrskyä. Tällä kertaa olemmekin edellisen myrskykokemuksen karaistamina paremmin varustautuneet erilaisiin luonnonilmiöihin. Taskulamppuja ja kynttilöitä on varastossa, ikkunat ovat ehjät ja kahvat tallessa.

Remontin edistymisen lisäksi kaikenlaista muutakin mukavaa on tapahtunut. Esimerkiksi se, kun naapurin rouva oli tuonut poissaollessamme tervetuliaistoivotuksena korvapuusteja. Hänelle tiedoksi, että tarjoan vastavuoroisesti mustikkamuffinssit ja kahvit koulullamme puitteiden niin salliessa. 

Jotta tekeminen ei loppusi, ostin viikatteen. En muista olenko koskaan edes sormen päällä koskenut viikatteeseen, mutta muistan vieläkin sen pahaenteisen äänen, kun pappa tikkusi hiontakivellä viikatteen terää. Miten luontevaa ja helpon näköistä olikaan, kun pappa kaatoi viikatteella pellon heinää; huis hais vaan.
Samaa ei voinut sanoa minun ensikosketuksestani viikatteeseen. Aikani ähellettyäni tajusin heiluttaneeni terää väärin päin; ilmankos heinä ei kaatunut! Ei se kunnolla kaatunut sittenkään, vaikka jotenkin olin tajuavinani viikatoinnin toimintaperiaatteen. Paksummat ruohovartiset horsmat ja muut kaatuivat kivasti, mutta heinä luisui terän ali lähes vahingoittumattomana kuin vesi sorsan selästä.


Tämä maalaistouhu vaatii harjoittelua.



3 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Teillä on oltu ahkeria! Mä olen jättänyt tuon viikatehomman ihan suosiolla miesten työksi, näyttää miehenkin tekemänä jo riittävän vaaralliselta :)

eilen tänään huomenna kirjoitti...

Suussa maistuu Tikkurila -ompas tuttu maku se minullekin!

Hauska, että löysin kommenttisi jälkiä seuraillen blogiisi!

PikkuBertta kirjoitti...

teillä tulee siellä valmist,kun touhuatte niin kovasti.Hyvä merkkihän se on.
Joo,Tikkurilan maalinkäryt on tutut mullekin
jo lapsuudesta.Isäni oli ammatiltaan maalari ja ne hajut kyllä seuras ihan kotiin asti.Tosin isän oppien mukaan minäkin jatkan noita maalaushommia harva se viikko.
Mut maalaaminen on kivaa.Saa nopiasti puhdasta ja kaunista jälkeä.

Mutta...maalausintoa teille toivottelen:)