Valaistus on asuinkerroksessa vielä keskeneräinen. Alkuperäiset loisteputkirivistöt on suurimmaksi osaksi poistettu ja korvaavaa valaistusta ei ole asennettu. Yöllä on hauska käydä taskulampun valossa hiippailemassa, kun ulkoakaan ei kajasta katuvalot, eikä naapuritaloja näy .
Äkkiseltään voisi luulla että monen aavejahti pimeässä, isossa koulussa lukuisine huoneineen ja käytävineen, vintistä puhumattakaan, pelottaisi.
Päivällä niin arkiset ja tavanomaiset esineet muuttuvat taskulampun kelmeässä valossa aivan kuin eläviksi. Maalipurkin kansi kohoilee hiljaa, niin kuin rintakehä hengityksen voimasta. Tikkaat laahustavat ilman päämäärää käytävällä, törmäilevät laudanpätkiin, jotka säikähtäneenä pinkaisevat pakoon ja katoavat koloihinsa. Kompressori on kuin jokin kummallinen, nälkäinen eläin saalista vaanimassa.
Tosiasiassa minua ei pelota lainkaan. Koulu on herättänyt alusta asti voimakasta luottamusta ja yhteenkuuluvuutta, eikä edes yön pimeys pysty sitä muuttamaan. Yhtään kummitusta en ole hiippailureissuillani vielä tavannut, vaikka olisin kyllä halunnut. Ehkä mielikuvituksessani on kuitenkin vielä parantamisen varaa.
3 kommenttia:
Taloissa on tosiaan minunkin mielestäni kaikissa omanlaisensa henki tai tunnelma (vaikka en kovin herkkä ja kummituksiin uskova olekaan). Meidän uudessa, ikivanhassa talossamme (rakennettu 1860-luvulla) olen myös ihmetellyt sitä, että mitään mörköjä ei tunnu seinähirsiin tallentuneen :)
Hui,mie pelkään kummituksia vaikken ole niitä millonkaan nähnytkään.Onkohan niitä edes oikeesti olemassa.Taitaa vain olla mielikuvituksen tuotette.
Mukava teksti :)
Lähetä kommentti