No nyt kun olin tutustunut Hikiän keskustassa kiemurtelevaan pururataan, oli vuorossa vapaamuotoisempi lenkki lähimetsässä.
Kuinka olenkaan onnistunut asumaan yli kaksi vuotta koskaan kiipeämättä harjanteelle, jonka ohi ajan useita kertoja päivässä. Ensin vanhemman lapsen kuljetus kouluun, sitten nuoremman, molempien hakemiset, harrastuksiin, kauppoihin ja vaikka mihin menemiset. Harjanne hyvästelee kotoa lähtevän ja tervehtii kotiin palaavan. Siinä se on muina miehinä turvannut tuhansia matkojani ja ohikulkemisiani, enkä ole arvannut millaisen näköalan se tarjoaa tuttuun kotimaisemaani.
Katsokaa nyt mikä näköala! Karhin koulun tiilenpunainen katto häämöttää ylemmän kuvan keskellä, melkein tummanvihreässä horisontissa, siellä puiden keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti