Hiljainen hetki

Yöllä oli joku taikonut maailmamme pumpuliksi. Yöllä oli taas satanut lunta, paljon. Lumen tehokkaasti äänieristämä piha oli hiljainen, kuollut, mutta kaunis. Pihapiiri oli muuttunut suojaisaksi piilopaikkaksi kuin kesällä konsanaan; silloin kun puiden lehdet estävät näkyvyyden pelloille ja naapuripihoille, kun oma suurten puiden ympäröimä piha on kuin salainen autio saari kaukana kaikesta ja kaikista.  

Pihalla oli niin hiljaista, että mieleni teki melkein nipistää itseäni saadakseni tietää olinko elossa vai unessa. Seistä törötin pehmoisessa lumessa kuuntelemassa, josko tuuli olisi narisuttanut vanhan koivun kohta irtoavaa lahoa oksaa, tai varis lausunut päivän mietelauseen näköalakuusestaan, tai naapurin kissa kahistellut pensaikossa saalistaessaan myyriä, mutta ei, en kuullut edes omaa hengitystä!

Äänettömyys kerjäsi tulla rikotuksi ja niin tartuin lumikolaan, joka rotisi ilkeästi lumen peittämällä  jäätyneellä pihalla. Sitten kaukana haukahti koira, lentokone ylitti taivaan kannen, tiellä hurjasteli mopo, kauempaa kylältä kuului moottorisahan äkäinen ärinä ja sisältä talostakin kantautui lasten mekastus. Siis elossa sittenkin. Edelleen.