Täällä ollaan!

Vielä äsken asettelin lapsen keräämiä simpukoita kuumaan rantahiekkaan. 85 Fahrenhaittia muuttui hetkessä -20 Celsiukseen. Tosta noin vaan. Saman auringon alla, niin erilaista!

Ensitöikseni kävin kurkkaamassa mehiläispesääni. Kevättalvinen aurinko oli poissaollessani onneksi sulattanut pesäaukon edestä sen verran lunta, että mehiläiset olivat päässeet puhdistuslennoille. Ihminen sanoisi että vessaan. 

Kuolleita mehiläisiä oli pesän vieressä muutamia kymmeniä, ei kuitenkaan satoja. Kenties valtaosa yhdyskuntaa oli edelleen olemassa ja elossa. Vielä ei pesän sisälle uskalla eikä saakkaan kurkkia. Odotellaan niitä pajunkissoja ensin.

Talviuniaika

Viimeistään nyt olisi hyvä aika kömpiä talvipesään maha täynnä marjoja niin kuin karhut. Alkaa aurinkoiset päivät olla pelkkiä muistoja vain, eikä niitä muistoja edes kovin paljon tänä vuonna ole kertynyt. Surullista. 

Mehiläiset menivät jo muutama viikko sitten pehkuihin. Ne kääriytyivät  talvipalloon, joka vielä oli löyhä ja vähän levällään,  mutta selvästi havaittavissa pesän vasemmassa laidassa. Talven edetessä ja pakkasten kiristyessä pallo tiivistyisi kuningattaren ympärille niin tiiviiksi, että monarkki saisi kovillakin pakkasilla lököillä valtakuntansa keskustassa liki parissa kymmenessä lämpöasteessa.

Talvi ei varsinaisesti yllättänyt, mutta trampoliinia ei silti saatu ajoissa purettua. Jos jousien irroittaminen on muutenkin hankalaa, pakkasella se on sitäkin hankalampaa, nimimerkillä kokemusta on.

Tärkeysjärjestys

Joskus vain käy niin, että jokin vain yksinkertaisesti ottaa aikansa. Toisinaan suorastaan luvattomasti. Juuri näin on käynyt ikkunoiden korjaamisen kanssa. Monta monituisen viikkoa myöhemmin sain sentään kolme; olohuoneen kaksi ja keittiön yhden, valmiiksi. Ikkunalasit eivät enää rämisseet tuulessa ja veto oli poissa. Valmiiksi saatetusta työstä tuli hyvä mieli. Ihan riehakkaaksi asti ilo ei kuitenkaan äitynyt, sillä sen verran hyvänolon tunnetta laimensi tietoisuus edelleen korjaattomista makuuhuoneiden ikkunoista. 

Syy remontointilaiskuuteen on ollut varsin yksinkertainen: sekin vähä mikä tämän vuoden kesästä on ollut nautitavissa aurinkoisten päivien muodossa, ei ole ollut millään muotoa tuhlattavissa remppahommiin. On täytynyt pötkötellä aurinkotuolilla, käyttää lapsia uimassa ja leikata nurmikkoa. Ja välillä on kurssilla opiskeltu lisää mehiläistarhauksesta.

Keskikesähän se!

Kasvimaa on alkanut rehottamaan ja mehiläispöntössä kaikki hyvin. Iloinen mieli johtuu niistä ja siitäkin, että muutamana päivänä on saanut niska ojossa kurotella aurinkoon ja melkein kärventää nenänsä. 

Mukavaa ja rauhallista Juhannusta!

Siis.

Mikä tämä tämmöinen kesä on, kun on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Kuka enää kehtaa puhua ilmaston lämpenemisestä, varsinkin kun talvikin oli niin kylmä. Ilmaston kylmeneminen lienee oikeampi ilmaisu. Kohta täytyy varmaan mehiläisiäkin alkaa hätäruokkimaan. Noinko näillä keleillä kukat erittävät mettä lainkaan!

Ja kun kerran marisemaan aloitettiin, niin mainittakoon myös, että talon maalauspuuhistakaan ei tule mitään. Takapihan puoleiset ikkunat huutavat fiksaamista. Sääennusteet eivät ole antaneet armoa, että olisi kahta päivää satamatta. Eivätkä ennusteet toteutuessaan ole olleet väärässä. Ei ole kannattanut koettaa onneaan.

Tänään kokeilin onneani nurmikon leikkaamisen kanssa. Armo  kävi kuin kävikin oikeudesta, sillä samalla hetkellä, kun viimeinen leikkaamaton nurmikaistale tuli parturoitua, alkoi satamaan. Valmiiksi saatetusta työstä sain edes jonkinlaista aihetta iloon. Työn tuloksia oli kuitenkin ihailtava ikkunan takaa, sateelta suojassa.

Mehiläispesäni muuten sijaitsee tuon ylläolevan kuvan kultaisen laikkauksen keskipisteessä: ison pallomaisen omenapuun oikealla puolella, lievästi koilliseen, siinä missä on leppä: sen  takana on mehiläisteni pesä.

Pelkokerroin

Lähes kaikki liikenevä vapaa-aika on tavalla tai toisella huvenut mehiläisaiheisiin puuhasteluihin. Innostus istuttaa puutarhaan vadelmia oli sekin mehiläisten innoittama. Vadelma on eräs hunajantuotannon pääsatokasveja, sanotaan mehiläistenhoito-oppaassa. Toisaalta säät ovat olleet sateisia ja ennalta-arvaamattomia talon kellarikerroksen rapatun ulkoseinän, eräänlaisen kivijalan lisäkkeen, maalaamisen jatkamiselle. Aikaisemmin keväällähän ehätin maalata sen noin puoliväliin. Vapaa-aikani olen siis varsin hyvillä mielin voinut kuluttaa mehiläisten tarkkailuun ja hoito-oppaiden lukemiseen.

Tänään oli sikäli historiallinen päivä mehiläistenhoitourallani, että avasin mehiläispesäni ensimmäistä kertaa. Aloittelija on kokematon tai tottumaton henkilö, joku joka ei ole paljoa tehnyt kyseistä asiaa (lähde: Wictionary). Mehiläistenkäsittelijänä, -hoitajana puhumattakaan, olen joku aloittelijaakin alhaisempi, joku joka ei ole tehnyt kyseistä asiaa lainkaan tai ei ole koskaan edes ajatellut tekevänsä.

 Pelkästään tulen syttymään saaminen savustimeen oli työn takana. Pesällä olin niin jännittynyt, etten pystynyt kunnolla keskittymään. Mehiläisiä pörräsi pilven lailla ympärillä. Kaikki ylös nostelemani kakut olivat tuhansien mehiläisten peittämiä. Savustimella ei tuntunut olevan mitään virkaa.

 Jännitys kymmenientuhansien mehiläisten ensikohtaamisesta vei huomion asioista, joita olin alunperin tullut tarkkailemaan. Miltä hunaja näyttää, entä munat ja toukat, ja ennen kaikkea missä kuningatar on. Näpersin pesällä yli puoli tuntia oppimatta siitä mitään. Mehiläisten pörräämiseen ja kaikkialle tungeksimiseen kuitenkin jotenkin totuin ja tunsin oloni lopulta rauhalliseksi ja turvalliseksi valkoisessa mehiläishoitajan puvussa. Minua ei pistetty, selvisin vammoitta. Olisinko tämän kokemuksen siivittämänä nyt parantanut asemiani aloittelijaksi?

No niin.

Ostin tutulta mehiläistarhaajalta mehiläispesän. Suriseva loota kuljetettiin keikka-auton tavaratilassa soitinkoteloiden keskellä. Se sulautui sinne niin hyvin, että ensi silmäyksellä olisi saattanut arvella laatikon sisältävän jotain piuhoja, mikkejä tai vaikka haitarin. 

Yllättävästä muutosta hämmentyneet mehiläiset tungeksivat pari päivää lentoaukon ympärillä ja aluksi näytti siltä, että porukka oli lähdössä parveilemaan. Mehiläistarhaaja kävi tänään tuomassa pesään uuden kesälaatikon lisätilaksi. Aloittelijaa neuvottiin olemaan ihan rauhassa, sillä menisi vielä jonkun aikaa ennen kuin mehiläiset olisivaat suorittaneet suunnistuslentonsa ja kotiutuneet uuteen pesäpaikkaansa. Minä jo kiiruhdin ajattelemaan, että mehiläisyhdyskunta olisi mielenosoutuksellisesti lähdössä lipettiin.

En ole vielä itse käynyt kopeloimassa pesällä, vaikka ostinkin jo hienon valkoisen mehiläishoitajan teletappipuvun, savustimen ja kaikki tarvittavat releet. Kotiutukoon mehiläisporukka ensin ja kasvakoon oma rohkeuteni. Aloitin harrastuksen tutummista puuhista; maalailin uusia pesäosastoja, joita kesän aikana lisättäisiin sitä mukaa kun hunajan tuotanto etenisi. Osastojen väri saattaa kummastuttaa tai peräti kauhistuttaa perinteikkäitä mehiläishoitajia, sillä maalasin ne vaaleanpunaisiksi. Näen mielessäni kymmenpesäisen, vaaleanpunaisista torneista muodostuvan mehiläistarhan. Tämä mielikuva on päämääräni. Pinkin pesän hunajaa. Varmaan erityistä.

Ihan oikeasti olen hankkimassa mehiläispesän puutarhan perälle ja muutamia alustavia toimenpiteitä piti suorittaa.

Risusavottaa, kun piti tehdä tilaa pesälle. 

Mehiläishoitoa käytännössä iltalukemiseksi, kun on kyllä ihan pihalla.

I Got Stung

Kaikenlaista kummallista ja hassua sitä voi kuulkaapa yhtäkkiä päähänsä saada. Niin kun esimerkiksi se, joka mieleeni pälkähti, kun yhtenä päivänä mittailin puutarhan perällä olevaa viime vuonna perustaamani niittyä. Tein huolestuttavia huomioita vuohenkaalin, nokkosen ja lupiinin leviämisestä hehkeälle niitylleni. Päivänkakkaroiden lehtirykelmiä, sikäli mikäli lajitunnistukseni osui oikeaan, oli kuitenkin varsin runsaasti. Ehkä päivänkakkara oli aasin siltana ajatukseen mehiläispesästä ja hunajasta. 

Muutama päivä myöhemmin löysin itseni mehiläishoidon peruskurssilta Tammelan Mustialasta.  Vaikka aidossa maalaismaisemassa olenkin nämä viimeiset kaksi vuotta Karhin koululla asunutkin, Mustialassa tuntui,  kuin en olisi maalla koskaan aikaisemmin käynytkään. Pihattonavetassa käyskenteli musta-valkoisia lehmiä, hevoset hirnuivat ja kakka haisi. Oloni oli kovin kaupunkilainen.

Toistasataa vuotta vanhat Mustialan vanhat rakennukset ja puisto muhkurarunkoisine lehmukseineen tekivät vaikutuksen. Tapani mukaan olin taas reippaasti etuajassa ja niin minulle jäi mukavasti aikaa käveleskellä ihastelemassa paikkoja ennen kurssin alkua.

Mehiläisten hoito ja tarhaus osottautui kiehtovaksi puuhaksi. En ollut pulittanut kurssimaksua turhaan; vakuutuin osallistumisestani kesän ja syksyn aikana järjestettäviin kaikkiin muihinkin kurssiosuuksiin.  Mukavinta ja varsin jännittävää oli päästä näkemään ensimmäistä kertaa mehiläispesän sisälle. En ole kyllä livenä nähnyt tarhapesää muutenkaan. Olin yllättynyt miten säyseitä ja välinpitämättömiä mehiläiset olivat uteliaita tarkkailijoita kohtaan. Koska kurssille oli tullut enemmän osallistujia kuin järjestäjät olivat osanneet odottaa, suojavarusteita ei riittänyt kuin alle puolelle. Minäkin rohkaistuin pelkissä siviileissä pällistelemään mehiläisiä  vain muutaman sentin etäisyydeltä.

Ja nyt onkin sitten hakusessa oma pesä. Sinne niityn viereen.