Talviuniaika

Viimeistään nyt olisi hyvä aika kömpiä talvipesään maha täynnä marjoja niin kuin karhut. Alkaa aurinkoiset päivät olla pelkkiä muistoja vain, eikä niitä muistoja edes kovin paljon tänä vuonna ole kertynyt. Surullista. 

Mehiläiset menivät jo muutama viikko sitten pehkuihin. Ne kääriytyivät  talvipalloon, joka vielä oli löyhä ja vähän levällään,  mutta selvästi havaittavissa pesän vasemmassa laidassa. Talven edetessä ja pakkasten kiristyessä pallo tiivistyisi kuningattaren ympärille niin tiiviiksi, että monarkki saisi kovillakin pakkasilla lököillä valtakuntansa keskustassa liki parissa kymmenessä lämpöasteessa.

Talvi ei varsinaisesti yllättänyt, mutta trampoliinia ei silti saatu ajoissa purettua. Jos jousien irroittaminen on muutenkin hankalaa, pakkasella se on sitäkin hankalampaa, nimimerkillä kokemusta on.

A-a-a-a-aavemaista...

Pyhäinpäivän viettämisen tärkein ja samalla ainoa toimenpide on hautausmaalla vierailu. Muistimme hautausmaalle päätyneitä tuttuja ja sukulaisia. Muualle haudattujen muistopaikassa ajattelimme viime kevättalvella haudattua mummoani. 

Vaikka ei olisi ketään tuttua vainajaa muisteltavana, pyhäinpäivänä hautausmaalla käynti on kyllä ihana kokemus. Kymmenettuhannet haudoille asetellut kynttilät mustassa marraskuun illassa muodostavat näkymän, joka tunnelmallisuudessaan ja kauneudessaan vetää vertoja vaikka mökkirannan aurongonlaskulle. Nykyajan yltäkylläinen led-valomaailma kaikenlaisine väreineen ja vilkkumisineen ei ihmistä enää paljoa hetkauta. On niitä kakenlaisia valovirityksiä jo nähty. Siksi aito tuli ja raukeasti palava steariini pehmeine valoineen on niin kaunis. Sellaista kun ei enää paljon näe.

Alkukantaista tunnelmaa korosti hautausmaalle laskeutunut sumu. Kynttilöiden valo oli samannäköinen kuin piirrustuksessa, jossa kynttilän sydämessä palavan liekin ympärille piirretään ympyrän muotoinen valokehä.

Paluumatkalla sumu sakeni ja näkyvyys oli muutaman metrin luokkaa. Ei tiennyt olisiko ollut parempi pitää autossa lyhyitä vai pitkiä valoja. Lyhyillä tuskin näki mitään, pitkillä näki pelkkää valkoista sumua. Köröttelin autolla kahtakymppiä ja missasin tienhaaran josta olisi pitänyt kotiin kääntyä. Uskonpuute oikealla tiellä olemisesta iski monta kertaa. Olihan se jännää ja niin a-a-a-a-aavemaista !

Pyhäinpäivä

Halloween

Pihapuuhia

Aurausmerkkien ilmaantuminen teiden varsille on melko varma talven merkki. Vaikka tajuaahan vuodenajan muuttumisen ilman aurausmerkkejä ja almanakkaakin. Ilmanala on muuttunut. Kylmähän tuo on.

Minäkin askartelin oranssit kepit pihatien varteen vielä kun maa oli sula. Rautakanki sujahti märkään saveen melkein liiankin hyvin. Kymmensenttisen reijän pohja täyttyi heti vedellä. Niin on maa märkä. 

Heti kun otin haravan esiin, alkoi satamaan. Ajattelin että satakoon sitten ja aloitin askareeni siitäkin huolimatta. Piha on hyvää vauhtia hautautumassa lehtiin, kun niitä parempia, rapeita, aurinkoisia syyspäiviä, sopivia haravointiin on odoteltu. Eikä niitä koskaan ole tullut. Pienemmillä lehdillä nyt niin väliä olekkaan. Niitä voi haravoida keväälläkin, tai sitä mitä niistä siinä vaiheessa vielä jäljellä on. Vaahteran isot lehdet olisi kyllä hyvä saada pois nurmikkoa tukahduttamasta. 

Vaahteran lehtiä onkin mukava haravoida. Vastoin kuin muista pienemmistä lehdistä, niistä muodostuu pienellä vaivalla iso kasa ja työ tuntuu edistyvän tavallista nopeammin. 

Vaahtera on ihana puu. Mun lemppari ihan.

Karhin katolla

No nyt kun olin tutustunut Hikiän keskustassa kiemurtelevaan pururataan, oli vuorossa vapaamuotoisempi lenkki lähimetsässä. 

Kuinka olenkaan onnistunut asumaan yli kaksi vuotta koskaan kiipeämättä harjanteelle, jonka ohi ajan useita kertoja päivässä. Ensin vanhemman lapsen kuljetus kouluun, sitten nuoremman, molempien hakemiset, harrastuksiin, kauppoihin ja vaikka mihin menemiset. Harjanne hyvästelee kotoa lähtevän ja tervehtii kotiin palaavan. Siinä se on muina miehinä turvannut tuhansia matkojani ja ohikulkemisiani, enkä ole arvannut millaisen näköalan se tarjoaa tuttuun kotimaisemaani. 

 Katsokaa nyt mikä näköala! Karhin koulun tiilenpunainen katto häämöttää ylemmän kuvan keskellä, melkein tummanvihreässä horisontissa, siellä puiden keskellä.

Maistuiskos mustikka?

Haravointivälineistö joutuu nyt odottelemaan parempia ilmoja, niitä rapsakoita syyspäiviä, kun aurinko paistaa matalalla ja on pidettävä aurinkolaseja että näkee haravoida. Kun vaahtera karjuu punaista ja koivut keltaista ja kultaa. Mutta nyt vain sataa.

Kävin viikonloppuna lapsen kanssa paikallisen urheiluseuran patikkaretkellä Hikiän metsissä. Jos jossain päin Suomea metsämarjasadosta on kilpailtu, uhkailtu ulkomaalaisia marjastajia tai tehty ovelia harhautuksia kilpaileville marjanpoimioille etteivät olisi löytäneet parhailta paikkoja, niin Hikiällä olisi tarjolla poimimatonta marjaa kaikille näppejään nuolemaan jääneille. Vielä ei ole yöpakkanenkaan rutistanut pulleita mustikoita. Lapsi keräsi kuvassa näkyvän näytteen pillimehutölkistä tuunattuun poiminta-astiaan.

Kuntoileva kuntalainen

Olen ehtinyt asua paikkakunnalla yli kaksi vuotta tutustumatta kylän mainioon pururataan. Edes uteliaisuus ei ole saanut minua jalkautumaan radalle, vaikka muuten tulee kyllä silloin tällöin sauvakäveltyä. Ei niin usein kuin pitäisi, mutta joskus nyt kumminkin.

Sillä aikaa kun lapsi oli liikuntakerhossa Eskon koulun jumppasalissa, vihdoinkin kävin sauvoineni kokeilemassa koulun takana olevassa maastossa kiemurtelevaa Hikiän latu -nimistä lenkkipolkua. Olinhan minäkin veroja maksavana kuntalaisena osallisena tämänkin kuntalaisedun ylläpidossa. Viimeistään näin vaalien alla on kansalaisen hyvä tutustua paikkakuntansa palveluihin.

 Kieppi osottautui varsinaiseksi vuoristoradaksi. Se antoi huonokuntoiselle kunnon vastuksen ja haasteen polvivammaiselle. Ehdin tehdä  kaksi kokonaista kierrosta ja kolmannella oikaisin. Kierrosten vähäinen määrä selittyi tietenkin sillä, että jäin pällistelemään maisemia ja alkavaa ruskaa.

Disco

Nyt kun kerrankin oli kunnon tilat ja sopivan ikäinen synttäribilettäjä, järjestimme jumppasalissa discon. Olihan discoja ja muitakin juhlia Karhin koulussa ja samaisessa tilassa järjestetty aikaisemminkin. Ja koko koulun voimin isolla porukalla.

Nyt kyseessä olivat tietenkin suljetut yksityisbileet, vain vipeille. Foliolla, Ikean kankailla ja ilmapalloilla loihdimme jumppasalista tunnelmallisen dicoluolan. Musiikin tahdissa sykkivät valot ja jämäkkä äänentoisto viimeistelivät tunnelman. Diandra ja Lambert jytisyttivät vanhan koulun hirsiä ja jos jossain maali hilseili, sitä ei saneeraajan tarvitsisi enää pois raaputtaa. Vihaisen linnun tropicola virtasi ja pienet discohileet hilluivat sokerihumalassa. 

Syksy oli polkaistu vauhdikkaasti käytiin.

Huhuu!

Ja kukkuluuruu, täällä ollaan! Kesähän se on vierähtänyt viimeiselle kolmannekselle. Paljoa ei ole tullut tehtyä, mutta sentään jotain. Ainakin nurmikkoa on saanut ajella. Se on tykännyt sateista ja kasvaa tuuheana kuin karhun turkki. Olen kävellyt ruohonleikkurin perässä varmaan Suomen päästä päähän mittaisen matkan. Minulta kysyttäessä neuvoa nurmikon perustamisesta ja erityisesti  sen kokoon liittyvistä asioista, vastaisin, että mielummin liian pieni kuin liian iso. Jos kuitenkin päätyy liian isoon, kannattaa budjetoida nurmikon perustuskuluihin myös kunnolliset raskaansarjan numikonhoitolaitteistot. Päältä ajettava ajoleikkuri kummittelee jo unissanikin. 

Sain kuin sainkin talon takapuolen kellarikerroksen ulkoseinät maalattua. Maalia kului 25 litraa, aikaa muutama hassu tunti, kun työn makuun oikein pääsi. Kerran rankkasade keskeytti työt kahdeksi viikoksi, ja se oli se kerta, kun sade pesi vastamaalatun seinän metrin levyydeltä maahan. Muistoksi tapahtuneesta jäi samanlevyinen valkea raita kivijalkaan.

Lyhyetkin aurinkoiset hetken olen viettänyt uimaan oppineen kohta ekaluokkalaiseni kanssa Riihimäen mainiossa maauimalassa, joka toden totta on ollut tämän kesän pelastus. Minä en ole talviturkkiani vieläkään järven veteen heittänyt ja pelkäänpä jatkavani samalla turkilla aina ensi kesään.

Karhin koulun blogiin on klikkailtu sisään yli 100 000 kertaa! Mahtavaa ja kiitos siitä teille rakkaat!

Maali häämöttää kun viimeisiä maaleja viedään!

Valmis, jee!

Nurkasta on tippunut palanen. Jätin sen tahallani maalaamatta; kivan näköiset nuo punaiset tiilet jotka pilkottaa.

Riihimäen maauimala ja vesitorni.

Tärkeysjärjestys

Joskus vain käy niin, että jokin vain yksinkertaisesti ottaa aikansa. Toisinaan suorastaan luvattomasti. Juuri näin on käynyt ikkunoiden korjaamisen kanssa. Monta monituisen viikkoa myöhemmin sain sentään kolme; olohuoneen kaksi ja keittiön yhden, valmiiksi. Ikkunalasit eivät enää rämisseet tuulessa ja veto oli poissa. Valmiiksi saatetusta työstä tuli hyvä mieli. Ihan riehakkaaksi asti ilo ei kuitenkaan äitynyt, sillä sen verran hyvänolon tunnetta laimensi tietoisuus edelleen korjaattomista makuuhuoneiden ikkunoista. 

Syy remontointilaiskuuteen on ollut varsin yksinkertainen: sekin vähä mikä tämän vuoden kesästä on ollut nautitavissa aurinkoisten päivien muodossa, ei ole ollut millään muotoa tuhlattavissa remppahommiin. On täytynyt pötkötellä aurinkotuolilla, käyttää lapsia uimassa ja leikata nurmikkoa. Ja välillä on kurssilla opiskeltu lisää mehiläistarhauksesta.

Hidasta hommaa

Yritä siinä nyt ikkunoita kryllata ja maalia levitellä kun vähän väliä sataa. Ilmatieteenlaitoksen tilastoista käy ilmi, että kesäkuu on ollut sateisin 50 vuoteen. Tänään satoi melkein senttisiä rakeitakin. Uutisissa varoiteltiin lumisateista pohjoisessa. Venäläinen tiedemies esitti taannoin väitteen jossain dokumentissa, että kolmen vuoden päästä alkaa pieni jääkausi.

(nielaisu)

Kaikki takapihan puoleiset ikkunat pitäisi tänä kesänä saada fiksattua; ensihätään riittäisi, jos edes ulkopuolelta saisi. Osa uloimmista ikkunalaseista on pokissa kiinni pelkällä pyhällä hengellä. Kovalla tuulella lasit pärisee kuin pikkupoikien räpättimet polkupyörien pinnoissa ennen vanhaan.

Onneksi ikkunat avautuvat sisäänpäin. Vaikka korjauskohteena ovat ainoastaan ulkopuoliset osat, olen näperrellyt  näiden kahden olohuoneen ikkunan kanssa sääolosuhteiden takia  jo kohta viikon. Ikkunat ovat noin viiden metrin korkeudessa maanpinnasta. Jos olisinkin ollut pakotettu tekemään työn ulkopuolelta, olisi nosturilasku ollut melkoinen. Ehkä en olisi sitä tehnyt, enkä olisikaan. Olisin nostanut ikkunat pokiltaan ja tehnyt työn vaikka alakerran varastohuoneessa; kuivassa ja lämpimässä. Tarkemmin ajatellen, niin olisi pitänyt joka tapauksessa tehdä. Olisi työ jo tehty.

Keskikesähän se!

Kasvimaa on alkanut rehottamaan ja mehiläispöntössä kaikki hyvin. Iloinen mieli johtuu niistä ja siitäkin, että muutamana päivänä on saanut niska ojossa kurotella aurinkoon ja melkein kärventää nenänsä. 

Mukavaa ja rauhallista Juhannusta!

Siis.

Mikä tämä tämmöinen kesä on, kun on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Kuka enää kehtaa puhua ilmaston lämpenemisestä, varsinkin kun talvikin oli niin kylmä. Ilmaston kylmeneminen lienee oikeampi ilmaisu. Kohta täytyy varmaan mehiläisiäkin alkaa hätäruokkimaan. Noinko näillä keleillä kukat erittävät mettä lainkaan!

Ja kun kerran marisemaan aloitettiin, niin mainittakoon myös, että talon maalauspuuhistakaan ei tule mitään. Takapihan puoleiset ikkunat huutavat fiksaamista. Sääennusteet eivät ole antaneet armoa, että olisi kahta päivää satamatta. Eivätkä ennusteet toteutuessaan ole olleet väärässä. Ei ole kannattanut koettaa onneaan.

Tänään kokeilin onneani nurmikon leikkaamisen kanssa. Armo  kävi kuin kävikin oikeudesta, sillä samalla hetkellä, kun viimeinen leikkaamaton nurmikaistale tuli parturoitua, alkoi satamaan. Valmiiksi saatetusta työstä sain edes jonkinlaista aihetta iloon. Työn tuloksia oli kuitenkin ihailtava ikkunan takaa, sateelta suojassa.

Mehiläispesäni muuten sijaitsee tuon ylläolevan kuvan kultaisen laikkauksen keskipisteessä: ison pallomaisen omenapuun oikealla puolella, lievästi koilliseen, siinä missä on leppä: sen  takana on mehiläisteni pesä.

Pelkokerroin

Lähes kaikki liikenevä vapaa-aika on tavalla tai toisella huvenut mehiläisaiheisiin puuhasteluihin. Innostus istuttaa puutarhaan vadelmia oli sekin mehiläisten innoittama. Vadelma on eräs hunajantuotannon pääsatokasveja, sanotaan mehiläistenhoito-oppaassa. Toisaalta säät ovat olleet sateisia ja ennalta-arvaamattomia talon kellarikerroksen rapatun ulkoseinän, eräänlaisen kivijalan lisäkkeen, maalaamisen jatkamiselle. Aikaisemmin keväällähän ehätin maalata sen noin puoliväliin. Vapaa-aikani olen siis varsin hyvillä mielin voinut kuluttaa mehiläisten tarkkailuun ja hoito-oppaiden lukemiseen.

Tänään oli sikäli historiallinen päivä mehiläistenhoitourallani, että avasin mehiläispesäni ensimmäistä kertaa. Aloittelija on kokematon tai tottumaton henkilö, joku joka ei ole paljoa tehnyt kyseistä asiaa (lähde: Wictionary). Mehiläistenkäsittelijänä, -hoitajana puhumattakaan, olen joku aloittelijaakin alhaisempi, joku joka ei ole tehnyt kyseistä asiaa lainkaan tai ei ole koskaan edes ajatellut tekevänsä.

 Pelkästään tulen syttymään saaminen savustimeen oli työn takana. Pesällä olin niin jännittynyt, etten pystynyt kunnolla keskittymään. Mehiläisiä pörräsi pilven lailla ympärillä. Kaikki ylös nostelemani kakut olivat tuhansien mehiläisten peittämiä. Savustimella ei tuntunut olevan mitään virkaa.

 Jännitys kymmenientuhansien mehiläisten ensikohtaamisesta vei huomion asioista, joita olin alunperin tullut tarkkailemaan. Miltä hunaja näyttää, entä munat ja toukat, ja ennen kaikkea missä kuningatar on. Näpersin pesällä yli puoli tuntia oppimatta siitä mitään. Mehiläisten pörräämiseen ja kaikkialle tungeksimiseen kuitenkin jotenkin totuin ja tunsin oloni lopulta rauhalliseksi ja turvalliseksi valkoisessa mehiläishoitajan puvussa. Minua ei pistetty, selvisin vammoitta. Olisinko tämän kokemuksen siivittämänä nyt parantanut asemiani aloittelijaksi?

No niin.

Ostin tutulta mehiläistarhaajalta mehiläispesän. Suriseva loota kuljetettiin keikka-auton tavaratilassa soitinkoteloiden keskellä. Se sulautui sinne niin hyvin, että ensi silmäyksellä olisi saattanut arvella laatikon sisältävän jotain piuhoja, mikkejä tai vaikka haitarin. 

Yllättävästä muutosta hämmentyneet mehiläiset tungeksivat pari päivää lentoaukon ympärillä ja aluksi näytti siltä, että porukka oli lähdössä parveilemaan. Mehiläistarhaaja kävi tänään tuomassa pesään uuden kesälaatikon lisätilaksi. Aloittelijaa neuvottiin olemaan ihan rauhassa, sillä menisi vielä jonkun aikaa ennen kuin mehiläiset olisivaat suorittaneet suunnistuslentonsa ja kotiutuneet uuteen pesäpaikkaansa. Minä jo kiiruhdin ajattelemaan, että mehiläisyhdyskunta olisi mielenosoutuksellisesti lähdössä lipettiin.

En ole vielä itse käynyt kopeloimassa pesällä, vaikka ostinkin jo hienon valkoisen mehiläishoitajan teletappipuvun, savustimen ja kaikki tarvittavat releet. Kotiutukoon mehiläisporukka ensin ja kasvakoon oma rohkeuteni. Aloitin harrastuksen tutummista puuhista; maalailin uusia pesäosastoja, joita kesän aikana lisättäisiin sitä mukaa kun hunajan tuotanto etenisi. Osastojen väri saattaa kummastuttaa tai peräti kauhistuttaa perinteikkäitä mehiläishoitajia, sillä maalasin ne vaaleanpunaisiksi. Näen mielessäni kymmenpesäisen, vaaleanpunaisista torneista muodostuvan mehiläistarhan. Tämä mielikuva on päämääräni. Pinkin pesän hunajaa. Varmaan erityistä.

Ihan oikeasti olen hankkimassa mehiläispesän puutarhan perälle ja muutamia alustavia toimenpiteitä piti suorittaa.

Risusavottaa, kun piti tehdä tilaa pesälle. 

Mehiläishoitoa käytännössä iltalukemiseksi, kun on kyllä ihan pihalla.

Toukokuun morsian

Vanha omenapuu se äityi taas komeasti kukkimaan, kauniimpana kuin koskaan. Puun omenat eivät ainakaan viime kesänä olleet oikein mistään kotoisin. Pahan makuinen ja matoinen sato teetti turhaan töitä, kun tuhat maahan pudonnutta omenaa piti poimia nurmikkoa rumentamasta. Nyt näyttää siltä, että noukkimista on entistä enemmän. Siitä pitävät huolen puun löytäneet runsaslukuiset pölyttäjät. Puun lähistön täyttää tasainen surina ja pörinä, kun  kimalaiset ja ampiaiset herkuttelevat morsmaikun hehkeiden kukkasten mettä. 

Laita kaiutin päälle, namikka kaakkoon ja sinfonia alkakoon!

Ihan kesän äänihän tuo on!

 

I Got Stung

Kaikenlaista kummallista ja hassua sitä voi kuulkaapa yhtäkkiä päähänsä saada. Niin kun esimerkiksi se, joka mieleeni pälkähti, kun yhtenä päivänä mittailin puutarhan perällä olevaa viime vuonna perustaamani niittyä. Tein huolestuttavia huomioita vuohenkaalin, nokkosen ja lupiinin leviämisestä hehkeälle niitylleni. Päivänkakkaroiden lehtirykelmiä, sikäli mikäli lajitunnistukseni osui oikeaan, oli kuitenkin varsin runsaasti. Ehkä päivänkakkara oli aasin siltana ajatukseen mehiläispesästä ja hunajasta. 

Muutama päivä myöhemmin löysin itseni mehiläishoidon peruskurssilta Tammelan Mustialasta.  Vaikka aidossa maalaismaisemassa olenkin nämä viimeiset kaksi vuotta Karhin koululla asunutkin, Mustialassa tuntui,  kuin en olisi maalla koskaan aikaisemmin käynytkään. Pihattonavetassa käyskenteli musta-valkoisia lehmiä, hevoset hirnuivat ja kakka haisi. Oloni oli kovin kaupunkilainen.

Toistasataa vuotta vanhat Mustialan vanhat rakennukset ja puisto muhkurarunkoisine lehmukseineen tekivät vaikutuksen. Tapani mukaan olin taas reippaasti etuajassa ja niin minulle jäi mukavasti aikaa käveleskellä ihastelemassa paikkoja ennen kurssin alkua.

Mehiläisten hoito ja tarhaus osottautui kiehtovaksi puuhaksi. En ollut pulittanut kurssimaksua turhaan; vakuutuin osallistumisestani kesän ja syksyn aikana järjestettäviin kaikkiin muihinkin kurssiosuuksiin.  Mukavinta ja varsin jännittävää oli päästä näkemään ensimmäistä kertaa mehiläispesän sisälle. En ole kyllä livenä nähnyt tarhapesää muutenkaan. Olin yllättynyt miten säyseitä ja välinpitämättömiä mehiläiset olivat uteliaita tarkkailijoita kohtaan. Koska kurssille oli tullut enemmän osallistujia kuin järjestäjät olivat osanneet odottaa, suojavarusteita ei riittänyt kuin alle puolelle. Minäkin rohkaistuin pelkissä siviileissä pällistelemään mehiläisiä  vain muutaman sentin etäisyydeltä.

Ja nyt onkin sitten hakusessa oma pesä. Sinne niityn viereen.